vaiheita

Seminaariesitelmä on nyt jonkinlaisessa vaiheessa. Raakatekstiä on parisenkymmentä sivua, mutta tiukkaa analyysia on ehkä yhteensä pari kappaletta. Aineistoa on yllättävän hankala ja vaikea lähteä analysoimaan, vaikka menetelmienkin pitäisi olla hanskassa ainakin jotenkuten.

Huvittavaa on se, että tutkimuskirjallisuudenkin muistaa siinä vaiheessa kun sähköpostiin tupsahtaa ilmoitus lähestyvästä eräpäivästä. "Onko minulla tuollainenkin hyllyssä, vaikuttaapa mielenkiintoiselta, pitäisiköhän siihen joskus tarttua."

Tekosyitä aineistoon tarttumiselle ei kohta kannata enää kuunnella. Palautuspäivä lähenee ja sitä ennen pitäisi, paitsi kirjoittaa esitelmä ja tehdä muutama muukin opiskelutehtävä, myös muuttaa yhden kolmion verran huonekaluja, kirjoja ja sekalaista tavaraa paikkakunnalta toiselle. Kiirettä siis pitää, muutenkin kuin seminaariesitelmän kanssa.

Ps. On mukava huomata, miten oma tutkimusaihe jää joidenkin arkistonhoitajien mieleen. Yhdestä arkistosta tuli noin kuukausi vierailuni jälkeen postia, jossa arkistosta vastaava kertoi löytäneensä omista muistiinpanoistaan eräästä yksityisarkistosta tekemänsä luettelomerkinnät, jotka voisivat mahdollisesti olla hyödyksi tutkimukselleni. Tulee hyvä mieli.

kouluhommia tässä vain räpellän

Minä en ole koulussa, olen yliopistossa. Minä en siis ole koululainen, vaan opiskelija. Minä en tee läksyjä, teen esseitä, oppimispäiväkirjoja, seminaaritöitä, esitelmiä. En siis tee koulutöitä, vaan opiskelen. Minä en halua syödä koulun ruokalassa, vaan opiskelijaravintolassa.

Syy tälle sivuhuomautukselle löytyi Tampereen yliopiston Campus-ravintolan sivuilta:

"Opiskelijaravintola Linna saa uuden ilmeen Campus -konseptimme myötä. Olemme suunnitelleet Campuksen vastaamaan opiskelijoiden toiveita opiskelijaruokailusta. Haluamme myös luoda viihtyisän miljöön, jotta koulutyö maistuisi vieläkin mukavammalta." (kursivointi minun)

tulkinnasta

Yksi hankalimmista tutkimuksenteon elementeistä tai osa-alueista on ainakin minulle tulkinnan, lähdeaineiston ja tutkimuksen nivouttaminen yhteen järkeväksi ja toisiaan tukevaksi kokonaisuudeksi onpa kyse sitten yksittäisistä kappaleista, luvuista tai kokonaisuudesta. Valtaosan tiedoista tulisi rakentua lähteiden varaan, jota tukemaan pitäisi saada tutkimuskirjallisuudesta ja sitten omakin ääni täytyisi saada kuulumaan. Mielenkiintoisinta onkin tutkijan oman äänen ja oman tulkinnan osuus ja sen näkyminen. Mutta miten ihmeessä sen saisi osaksi muuta tekstiä, ettei se olisi irrallisia mielestäni-kauseita?

Toisaalta se miten kertoo, miten tutkimuksensa jäsentää ja millaisista näkökulmista aihetta lähestyy on myös tulkintojen tekemistä. Minä olen kuitenkin aika epävarma omasta äänestäni ja sen kirjoittamisesta. Entä jos teen vääriä tulkintoja ja johtopäätöksiä? Entä jos jossakin on jokin teos tai tutkimus, joka osoittaa minun tulkintani pelkäksi huuhaaksi ja mutuksi? Mikä on riittävää ja mikä liiallista tukeutumista tutkimuskirjallisuuteen?

Proseminaariohjaajani sanoi viime keväänä, että hän rohkaisee opiskelijoita tekemään mieluummin liian pitkälle vietyjä tai lennokkaita tulkintoja kuin olemaan liian varovainen. Liika kuvailu ja kirjallisuuden referointi tekee tutkimuksesta vain faktojen luettelua. Omat ajatukset ja näkemykset pitäisi kirjoittaa esiin.

Olen saanut paperille (näytölle) kirjoitettua jonkin verran. Lähinnä teksti on taustalla olevan prosessin ja päätöksenteon kuvailua ja sen esittelyä, mitä näyttelyssä oli esillä. Esineiden tulkinta oman näkökulmani valossa on haastava osuus. Minulla on aineistoa, sekä kuvallista että tekstiä, mutta en oikein tiedä, miten sitä lähestyisin ja mihin tarttua. Ehkä nyt pelottaa se, että teen vääriä tulkintoja, koska liikun hieman oman mukavuus- ja tietoalueeni rajoilla. Pelkään myös ylitulkintaa, asioiden näkemistä siellä, missä niitä ei ole.

motivaatio-ongelmia

Olisipa joskus ongelmia liian motivaation kanssa! Aina nämä tämänlaatuiset ongelmat ovat kuitenkin vastakkaisia: ei huvita, ei jaksa, ei saa otetta, ei osaa, on vähän omituinen olo. Ornamon reissun jälkeen en ole tehnyt mitään. Tulin kipeäksi, vietin kaksi päivää sohvalla ja sitten ei ole kerta kaikkiaan vain huvittanut.

En rehellisesti sanottuna tiedä miten lähtisin aineistoni kanssa liikkeelle. Se on kuin epämääräinen möykky, josta pitäisi jotenkin saada ote, tarrata siihen kiinni, mutta en tiedä miten ja mistä kohtaa. Tuijotelen kuvia ja ihmettelen, mitä niistä nyt pitäisi lukea tai pikemminkin mitä niiltä pitäisi kysyä. 

Minua ei nyt vain huvita kysellä. Helpointa olisi, jos lähde nyt vain reippaasti avaisi sanallisen arkkunsa ja purkaisi sen, mitä sillä on sanottavaa minulle. Minä voisin toimia kirjurina, litteroijana, ajattelematta mitään naputtaisin ruudulle sen, mitä haluaisin tietää.

Äh, kuulostaapa typerältä.

Mutta minua vaivaa vanha kulunut evvk.

arkistossa

Kävin keskiviikkona taas metsästämässä aineistoa, tällä kertaa Ornamon arkistosta, joka on sijoitettu Aalto-yliopistoon. Voi että, miten Arabian (tehtaan) alue on muuttunut, hetkinen, reilussa kymmenessä vuodessa. Kutosen ratikan päättäri olikin siellä jossain Arabiakeskuksen takana ja niin, siihen tehtaan kylkeen oli tosiaan ilmestynyt kokonainen keskus. 

Kävin Arabian keramiikkatehtaalla kaksi kertaa silloin reilu kymmenen vuotta sitten opiskellessani Kuopion Muotoiluakatemiassa. Ensimmäisen kerran kävimme pienryhmänä opintomatkalla opettajan kanssa, joka oli ollut ennen Kuopioon siirtymistään töissä Arabialla mallimestarina, ja kiersimme talon ylimmästä kerroksesta alimpaan, näimme taiteilijoiden työhuoneet, osan laboratoriosta, suuret tunneliuunit ja jopa tyttökalenterin yhden taukotilan seinällä. Toisen kävin siellä opiskelijaporukassa rakentamassa näyttelyä, johon muun muassa asettelimme vitriineihin ulkomaisten opiskelijoiden suunnittelemia wc-pyttymalleja.

No, joka tapauksessa nyt olin pienessä valoisassa arkistotilassa tutkimassa Ornamon aineistoja vuodelta 1929 ja löysin kyllä sellaista aineistoa, jota olin kaivannut. Vihdoinkin. Näyttelyluetteloa en edelleenkään ole saanut käsiini (ja mietin onko sitä ylipäänsä talletettu tai säilynyt), mutta arkistonhoitaja oli etsinyt minulle jo etukäteen materiaalia, joka on tutkimukseni kannalta erittäin hyödyllistä ja tärkeää.

Melkoista palapelin kokoamista tämä on ja johtolankojen kiinni saamista ja seuraamista. Toisaalta tuottaa epävarmuutta, mutta toisaalta tiedän oppivani tästä paljon. Sitä paitsi tämä on kivaa!

PS. Kivasti ja sopivasti flunssa sai nujerrettua minut sohvanpohjalle Helsingin-reissun jälkeen. Keräämäni aineisto on nätisti siinä pinossa mihin sen keskiviikkoiltana kasasin ja itse olen viettänyt kaksi päivää katsellen televisiota. Päivä töitä, kaksi päivää lepoa - ei ehkä ensi silmäyksellä vaikuta menevän tasan.

voi kunpa näkisin tämän väreissä

Pieni vinkki tutkimuskohteesta.

Kuvan lähde: Röneholm, Harry 1945: Markkinat, messut ja näyttelyt I. Helsinki: Suomen Messut Osuuskunta, 215.

tuumasta toimeen

Voi että miten jäykkä, kliseinen ja kulunut otsikko - ja niin toimiva! Mutta sepä on ensimmäisen aloittamani seminaariesitelmän luvun työotsikko. Koko otsikko tälle tekstille voisi olla Tuumasta toimeen eli miten blogihenkilö tuskailujen jälkeen nitisti tyhjän näytön kammon ja alkoi hommiin. Kirjoittaminen tuntuu hyvältä, se tuntuu siltä että nyt tehdään hommia, nyt syntyy tekstiä, nyt tämä työ etenee jonnekin. Esitelmä ei ole vain möykky jossain takaraivon lohkossa, vaan se saa muotoa ihan jopa omana tiedostonaan tietokoneen uumenissa. Eivätkä ajatukset ole enää ajatuksia irrallaan, vaan osa niistä on nyt kahlittu kirjaimiksi! 

Vaikka tönkköähän se teksti on. Mutta huh, helpotuksen huokaus. Nyt tämä lähtee käyntiin.

Yksi sekalainen huomio: 

Madridin lähetystön arkisto tuhoutui osittain Espanjan sisällissodan aikana. Voi olla että siksi aineistoa joutuu kaivamaan kivien ja kantojen alta. On ollut koko ajan sellainen olo, että enkö osaa etsiä oikeista paikoista, oikeilla hakusanoilla ja niiden yhdistelmillä, olenko unohtanut jotakin. Kyllä, se tunne on vieläkin, mutta tässä saattaa olla yksi syy siihen, miksi aineistoa ei vain tunnu löytyvän. Ensi viikolla käyn vielä ohjaajan kanssa keskustelemassa tästäkin aiheesta, mutta ei tämä aineiston vähyys työtä kaada, haastaa kyllä, mutta aina minä jotain keksin. Kaivetaan sitten sen mystisen epäaineiston vierestä.

epätoivon suo

Ensimmäistä kertaa iski todellinen epätoivo seminaariesitelmän ja gradun (ja niiden kautta valmistumisen ja oikeastaan koko tulevaisuuden) takia. Hirvittävä päivä, joka olisi pitänyt viettää tanssitunnilla, lenkkipolulla, pulkkamäessä tai missä tahansa muualla kuin kotona neljän seinän sisällä murehtimassa. Tuntuu, etten saa mitään tehtyä, en saa tartuttua mihinkään, en osaa lähteä liikkeelle, ei ole aikaa tai käytän sen vääriin asioihin, en valmistu koskaan, en saa koskaan mitään koulutustani vastaavaa työtä ja elän tästä hamaan tulevaisuuteen kituuttamalla pienellä rahalla miettimällä, mitä olisin voinut tehdä, jos olisin valinnut toisin. Tuttuja kysymyksiä ja murheen aiheita? Hedelmällisiä lähtökohtia oman elämän pohdiskeluun? Vievät ja kehittävät ajattelua ja tavoitteita positiivisessa hengessä eteenpäin?

Seminaariesitelmä, ja siten koko gradu, on siinä vaiheessa, että aineistoa on jonkin verran ja lisää etsin koko ajan. Tutkimuskirjallisuutta olen hankkinut ja jonkin verran lueskellutkin, mutta muut kurssit ovat vieneet aikaa todelliselta graduun ja sen kirjoittamiseen tarttumiselta. Arvasin sen, että kun ei ole selkeää, ohjaajalta saatua deadlinea, kaikki muut dedikset menevät tämän projektin edelle. Tiedän kyllä, että hommat etenevät yleensä huomattavasti paremmin niihin tarttumalla kuin epätoivoon itsensä niiden takia murehtimalla, mutta joskus sitä vajoaa tähänkin suohon. Siitä ylös pääseminen on yleensä hoitunut parilla oikein aikaansaavalla päivällä yhdistettynä muutamaan tuntiin fyysistä harjoittelua vaikkapa kuntosalilla, ja taas jaksaa - seuraavaan epätoivon päivään saakka?

menetelmäopintoja

Niissä oppiaineissa, joissa olen tehnyt menetelmäopintoja, on ollut ongelmana se, miten luennoilta ja kirjoista saadut tiedot pystyy yhdistämään omaan tutkimustyöhön. Historiassa ongelma, tai nykykielessä pikemminkin haaste, on vielä se, ettei tiettyä teoria- tai menetelmäpatteristoa juurikaan ole. Tai ehkä todenmukaisempaa on sanoa, että patteristo on, mutta se ei ole mikään tietty ja pysyvä. Toisin sanoen tutkimukseen tulisi valita ja siinä käyttää niitä menetelmiä ja teorioita, jotka sopivat omaan aiheeseen ja tutkimuskysymyksiin ja palvelevat juuri kyseisen tutkimuksen tavoitteita. Teorian tai menetelmän voi, ja todennäköisimmin joutuu (tai saa, riippuen lähestyykö asioita positiivisesti vai negatiivisesti) lainaamaan, ottamaan tai varastamaan toiselta tutkimusalalta ja pahimmassa tai parhaimmassa tapauksessa muokkaamaan itselleen sopivaksi.

"Menetelmä on se, millä tavalla lähteitään käsittelee", kyllä, kuulostaa järkevältä ja loogiselta, mutta: miten osaan valita juuri oikean tai oikeat menetelmät omaan tutkimukseeni, miten löydän niiden lähes loppumattomasta suosta ne parhaimmat ja käyttökelpoisimmat ilman, että hukkaan liikaa aikaa niiden läpikäymiseen ja niihin tutustumiseen?

Lisäksi on menetelmäopintoja ja menetelmäopintoja. Pari vuotta sitten olin aineopintojen menetelmäopintojen kurssilla, jossa sekä luentojen punainen lanka että teorian ja käytännön yhteys jäivät löytymättä. Luennot koostuivat suurimmaksi osaksi power point -dioille kerätyistä sitaateista ja sekalaisista palasista sieltä täältä. Kurssi ei varsinaisesti lisännyt itsevarmuutta ja luottamusta omiin kykyihini proseminaariin mennessäni.

Toisaalta on vaikea kuvitella massaluentotyyppistä menetelmäopintojen kurssia, joka palvelisi kaikkia luennolla istujia. Jos teoria tai menetelmä tulisi valita aina omaa tutkimuskysymystä ja tutkimuksen tarkoitusta ja tavoitteita silmällä pitäen, on hankala saada noin kymmenen puolentoista tunin luentokerran kurssista sellaista, että jokaisella olisi varma olo alkaa tehdä omaa tutkimusta, vaikkapa sitten proseminaariesitelmää.

Eilen alkanut syventävien opintojen menetelmäkurssi tuntuu toimivan paremmin - ainakin etukäteen esitettynä kurssin sisältösuunnitelmana. Pienryhmäopetusta, parityönä tehtävä menetelmäesittely, jonka menetelmä tai lähestymistapa valitaan omien graduaiheiden perusteella ja kirja-analyysi väitöskirjasta. Kuulostaa järkevältä ja hyödylliseltä, ehkä hyvinkin omaa tutkimusta palvelevana.

(On ihan pakko lisätä vielä loppuun yksi itsestäänselvyys. En voi itselleni mitään. Ohjaus.)

joululomalla

Hiljaiseloon blogissa on syynsä: täysi tauko niin gradussa kuin kaikessa muussakin opiskelussa. Itsekseni olen keskustellut graduaiheesta itseni kanssa, siinä kaikki. En ole paperille pistänyt yhtään mitään. Aikomus oli ennen joulua lukea pariinkin tenttiin, mutta laiskuus on iskenyt ja lujaa. Tilaisuus olisi ollut tällä viikolla, kun mies ja lapsi lähtivät muutamaksi päiväksi Etelä-Savoon anoppilaan, mutta olen tiukasti hautautunut sohvanpohjalle ja katsonut joulupukin tuomaa Desperate Housewives -boksia. Niin tiukasti olen ollut kiinni sohvassa, että sain kolmessa päivässä katsottua kaikki kuudennen kauden 23 jaksoa.

Tauko tekee silti hyvää, vaikka ongelmani on päästää irti suorittamisesta ja jonkin järkevän jatkuvasta tekemisen pakosta hyvällä omatunnolla pariksi viikoksi. Koko ajan pitäisi muka lukea, tehdä, kirjoittaa tai etsiä, vaikka tiedän, että lomalla se olisi vain jatkuvaa rääpimistä eikä todellista keskittymistä. No, maanantaina lapsi palaa takaisin päiväkotiin, mies töihin kolmen viikon vapaan jälkeen ja luennotkin alkavat tiistaina, joten enköhän saa taas opiskelustakin kiinni - viimeistään pakon edessä.